Persoonallisuushäiriöt

    Kuvalähde: https://www.vice.com/sv/article/how-it-feels-to-suffer-borderline-personality-disorder

Toistaiseksi viimeisessä blogikirjoituksessani tarkastelen persoonallisuushäiriöitä. On mielenkiintoinen kysymys, voiko persoonallisuus olla sairaus? Psykiatrian kannalta vastaus on kyllä. ICD-10-tautiluokitus määrittelee yhdeksän erilaista persoonallisuushäiriötä, jotka muodostavat DSM-5-luokituksen mukaan klustereita. Ryhmään A kuuluu epäluuloinen persoonallisuushäiriö, eristäytyvä persoonallisuushäiriö ja psykoosipiirteinen persoonallisuushäiriö. Ryhmään B kuuluu epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö, huomionhakuinen persoonallisuushäiriö sekä narsistinen persoonallisuushäiriö. Ryhmään C puolestaan kuuluu estynyt persoonallisuushäiriö, riippuvainen persoonallisuushäiriö sekä pakko-oireinen persoonallisuushäiriö. (Marttunen – Eronen – Henriksson 2017.)

Persoonallisuushäiriöt määritellään käyttäytymismalleiksi, jotka ovat pitkäaikaisia ja pinttyneitä sekä joustamattomia. Ne ilmenevät haitallisena monissa elämäntilanteissa. (Marttunen – Eronen – Henriksson 2017.) Persoonallisuushäiriöt määritellään aina suhteessa väestöön ja vallalla olevaan normaaliuteen eli normeihin. Jos persoonallisuushäiriöitä tarkastellaan, niin sanotun normaalin, terveen väestön joukossa esiintyy luonteenpiirteitä, jotka muistuttavat persoonallisuushäiriöitä, kuten esimerkiksi suomalaisille niin tuttu epäsosiaalinen luonteenpiirre. Sairaukseksi luokitellaan väestön normaalijakauman poikkeamat eli ääripäät (Oksanen 2017). Mielenterveyden häiriöiden, kenties erityisesti persoonallisuushäiriöiden diagnosointi on osittain kulttuuriin sidottuja eli aikaan ja paikkaan sidottuja. Kysymyksenä on tulkinta siitä, mikä on normaalia. Normaali vaihtelee aikakausittain ja eri kulttuureissa. Jos vertaa esimerkiksi perinteistä suomalaista ja amerikkalaista kulttuuria, peruskäsitys normaalista persoonasta ja käyttäytymisestä poikkeaa toisistaan.

Normaaliuden ja sairauden raja mielenterveydellisestä näkökulmasta voidaan katsoa olevan häilyvä. Yksi näkökulma mielenterveydelliseen sairauteen on, että häiritseekö tila elämää. Onko siitä haittaa? Persoonallisuushäiriöistä on yleensä, ei kuitenkaan aina, haittaa henkilölle, sairaus tuottaa henkilökohtaista kärsimystä, ongelmia sosiaalisissa suhteissa ja toimintakyvyssä (Marttunen – Eronen – Henriksson 2017).

Normaaliuden määrittely ja sen ulkopuolelle rajaaminen on myös kontrollin muoto foucault'laisesta näkökulmasta. Yhteiskunta ja yhteisö määrittelee normaaliuden ja pyrkii eri instituutioiden, kuten koulun, avulla muovaamaan normalisoituja subjektiuden muotoja. Foucault nimenomaan kritisoi ihmisiin kohdistettua normalisoivaa hallintaa (Tiisala 2010). Pyrkimys normaaliuteen on kuitenkin yhteiskunnan ja yhteisöjen kannalta ymmärrettävää. Tietynlainen koheesio yhteisölle on yleisen turvallisuuden tunteen kannalta kannalta elintärkeää. Epänormaalius luo epävarmuutta ja turvattomuutta yhteisöön. Kuitenkin pitää muistaa, että normaalista poikkeavat yksilöt ovat historiaa tarkastellessa usein merkkihenkilöitä, myös persoonallisuushäiriöiset.

Persoonallisuushäiriö kehittyy lapsuudessa tai nuoruudessa, ja se on mahdollista diagnosoida henkilössä nuorena aikuisena. On todettu, että persoonallisuushäiriön kehittymiseen vaikuttaa lapsuuden kasvuympäristö. Esimerkiksi väkivallan kohteena olo tai vanhemman lapseen kohdistava jatkuva mitätöinti voi selittää osaltaan persoonallisuushäiriön syntyä. Kuitenkin myös perimällä on osuutensa häiriön synnyssä. Kuten muissakin mielenterveydellissä ongelmissa, personaallisuushäiriöiden taustoja ei tunneta tarkasti. (Persoonallisuushäiriöt n.d.)

Usein tilanne voi olla sellainen, että henkilö ei itse tiedosta omaa persoonallisuushäiriötään. Hän voi hakea ammattiapua esimerkiksi kriisitilanteeseen, masennukseen tai ahdistukseen liittyen, mutta itse persoonallisuushäiriö on tiedostamatta. Kuten todettu edellä, persoonallisuushäiriöitä hallitsevat jäykät reagointi- ja käyttäytymismallit. Hoitoon kuuluu näiden käyttäytymismallien muuttaminen muun muassa tiiviin psykoterapian ja/tai lääkehoidon avulla. On oleellista hoidon onnistumisen kannalta, että potilaalla itsellään on halu muuttaa käyttäytymistään. (Persoonallisuushäiriöt n.d.) Halu tai motivaatio lähtee liikenteeseen ongelman tiedostamisesta. Edellisessä blogissani käsittelemä sairauden tiedostaminen tai toisin sanoen sairaudentunto on keskeistä hoidon onnistumisessa.

Otan lähempään tarkasteluun epävakaan persoonallisuushäiriön. Kuten nimikin kertoo, häiriön luonteen kuvaan kuuluu tyyppillisesti laaja-alainen tunnentilojen ja minäkuvan epästabiilius sekä käytöksen vahva impulsiivius. Henkilön ihmisuhteita värittää intensiiviys ja epävakaus, jolloin voimakas ihannointi ja täydellinen vähättely vaihtelevat. Epävakaan persoonallisuushäiriön omaavalla ihmisellä on usein ominaista pelko hylätyksi tulemisesta, ärtyneisyys sekä suuttumuksen kontrolloinnin puute, impulsiivisuus, joka on itsetuhoista, mikä johtaa toistuviin itsemurhayrityksiin. Epävakaalle persoonallisuudelle on myös ennen käytetty ilmaisuja rajatilapersoonallisuus ja borderline-persoonallisuus. (Epävakaa persoonallisuushäiriö n.d.)

Epävakaata persoonallisuushäiriötä voidaan hoitaa siihen soveltuvilla psykoterapiamuodoilla, ja näiden menetelmien avulla on mahdollista lieventää tehokkaasti häiriöön liittyviä oireita sekä hoitaa ja ehkäistä oireista aiheutuvia haittoja. Psykoterapia auttaa täten myös toimintakykyä. Mikä tahansa keskusteluterapia ei kuitenkaan saa aikaa haluttuja muutoksia, vaan terapian tulee olla epävakaalle persoonallisuushäiriölle erityisesti suunniteltua hoitoa. Tutkimusten mukaan ja nykyisen Käypä hoito -suosituksen mukaiset epävakaan persoonallisuushäiriölle sopivat psykoterapian muodot ovat dialektinen käyttäytymisterapia, skeematerapia, mentalisaatio, transferenssikeskeinen psykoterapia ja STEPPS (Systems Training for Emotional Predictability and Problem Solving). (Oksanen 2017.)

Dialektisen käyttäytymisterapian näkemyksen mukaan epävakaan persoonallisuushäiriön taustalla on emootioiden säätelyn häiriö. Terapian keskeiset tavoitteet ovat itsensä ja muiden validoinnin oppiminen, vaillinaisten taitojen kehittäminen sekä työskentely kohti henkilökohtaisia elämäntavoitteita. Hoito voidaan toteuttaa yksilöpsykoterapiana tai ryhmämuotoisena taitovalmennuksena kerran viikossa. Lisäksi potilaalle voidaan tarjota puhelinkonsultaatiota tapaamisten välillä. Hoito kestää yleensä 1-2 vuotta. (Epävakaa persoonallisuus 2015.)

Dialektisen käyttäytymisterapian on kehittänyt Marsha Linehan nimenomaan epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon. Alunperin terapiamuoto syntyi Linehanin hoitaessa itsetuhoisia naispotilaita 1980-luvulla. Hän painotti käyttäytymisterapiassa muutosstrategioita, kuten altistus ja vahvistussuhteiden hallinta. Altistusta hyödynnetään, kun potilaalle pyritään opettamaan uusi tapa reagoida tilanteessa, jotka aikaisemmin on aiheuttanut häpeää, syyllisyyttä tai pelkoa. Vahvistussuhteiden hallinta tarkoittaa sitä, että potilas alkaa ymmärtää ja tulee tietoiseksi tilanteen ja käyttäytymisen yhteyttä seuraamuksiin tietyssä ympäristössä. (Holmberg – Kähkönen 2007.)

Dialektisuus astui mukaan kuvaan Linehanin työskentelyssä, kun hän havaitsi, että yksipuolisesti käyttäytymisterapeuttisessa hoito-ohjelmassa itsetuhoiset potilaat tunsivat itsensä mitätöidyksi ja siitä johtuvat voimakkaat tunnereaktiot estivät muutostyön. Dialektisuudessa työskennellään muutoskeskeisesti mutta myös hyväksymistä ja ymmärrystä viestittäen. (Holmberg – Kähkönen 2007.)

On mielenkiintoista, että Holmbergin ja Kähkösen (2007) mukaan psykoterapeutit ovat omaksuneet käsitteen ”mindfulness” käytön pitkälti dialektisen käyttäytymisterapian kautta. Tietoinen läsnäolo voi olla avain psykoterapian onnistumiseen. Esimerkiksi jos ei tiedosta olevansa tärkeän valinnan edessä, ei sitä voi ottaa toiminnassaan huomioon.

Persoonallisuushäiriöiden diagnosointi nykyisen kaltaisena sekä hoito on vielä kovin uutta, puhutaan muutamasta vuosikymmenestä. Tieto persoonallisuushäiriöstä kumuloituu edelleen ja hoitomuodot, kuten erilaiset soveltuvat psykoterapiamuodot, kehittyvät. Kuten Linehanin kehittämästä dialektisesta käyttäytymisterapiasta käy ilmi, tietynlainen empaattisuus ja potilaan aito kuunteleminen sekä ymmärtäminen on keskeistä onnistuneen hoidon kannalta.

Lähteet

Epävakaa persoonallisuus 2015. Käypä hoito -suositus. Verkkodokumentti. Päivitety 23.6.2015. <http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50064> Luettu 14.5.2017.

Epävakaa persoonallisuushäiriö n.d. Mielenterveystalo.fi. Verkkodokumentti. <https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietohaku/F60-69/F60/Pages/F603.aspx> Luettu 14.5.2017.

Marttunen, Mauri – Eronen, Markku – Henriksson, Markku 2017. Persoonallisuushäiriöiden kliinisen kuvan ja diagnostiikan yleispiireet. Teoksessa Lönnqvist, Jouko – Marttunen, Mauri – Henriksson, Markus – Partonen, Timo (toim.): Psykiatria. Duodecim. Verkkodokumentti. Päivitetty 13.3.2017. <http://www.oppiportti.fi/op/pkr01702/do> Luettu 14.5.2017.

Holmberg, Nils – Kähkönen, Seppo 2007. Hyväksymisestä muutokseen – dialektinen käyttäytymisterapia epävakaan persoonallisuuden hoidossa. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim. 2007;123(5):551-8. Saatavilla myös sähköisesti osoitteesta: <http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2007/5/duo96324> Luettu 14.5.2017.

Oksanen, Jukka 2017. Persoonallisuushäiriöt/epävakaa persoonallisuushäiriö. Luento 10.5.2017.

Persoonallisuushäiriöt n.d. Suomen mielenterveysseura. Verkkodokumentti. <http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/mielenterveyden-h%C3%A4iri%C3%B6t/persoonallisuush%C3%A4iri%C3%B6t> Luettu 14.5.2017.

Tiisala, Tuomo 2010. Foucault, Michel. Filosofia.fi. Verkkodokumentti. Päivitetty 13.9.2014. <http://filosofia.fi/node/5351> Luettu 14.5.2017.